Täyttymys, viikolla neljäkymmentäkaksi

He lupasivat viisikymmentä euroa shoppailurahaa Stockalle, siksi menin. Oli maanantai, pysähtynyt päivä keskellä heinäkuuta. Jätin poikani yksin kotiin ja matkustin bussilla keskustaan. Minua harmitti jo etukäteen kalliin ajan antaminen ylikehittyneelle kapitalismille, mutta pidin haastattelusta annettua korvausta päivätyön hintaisena.


Lomaosakeyhtiö ei mainosta ulkomaailmassa normaalien kanavoiden kautta, en siis ollut koskaan kuullut firmasta aiemmin. Siksi minun oli vaikea löytää paikalle. Ovenpielessä oli vain pieni logo, mitäänsanomaton teksti summerissa. Menin sisään kahden muun epävarman naisasiakkaan kanssa. Kaikki pälyilimme toisiamme tietämättömänä, mitä vastassa olisi.


Meitä tervehti aulassa energiaa pursuava nuorimies, joka asetti kaikki paikoilleen omiin pöytiin. Pian jokaiselle asiakkaalle tuli oma esittelijä. Osa porukasta laitettiin eri huoneisiin katselemaan videoita, osa jäi pääsaliin neuvottelemaan. Minä kuuluin neuvottelijoihin, sain osakseni sen energisimmän ja nuorimman. Hänellä oli psykologista silmää, siis hän näki lävitseni rauhattomuuteni ja näennäisen nuorekkuuteni. Me puhuimme pitkälti samaa kieltä, lukuisista matkoistamme, juhlista, opinnoista.


Markkinointistrategiaan kuului ylitsepursuava tuttavallisuus. Esittelijäni käytti aikaa oman elämäntarinansa kertomiseen. Vaihe vaiheelta minä sain täydellisemmän kuvan hänestä kuin hän minusta, ja minä näin hänen lävitsensä, kuinka joutavanpäiväiseltä lomaosakkeiden myyminen hänestä sisimmässään tuntui. Olisiko hän itse hankkinut moisen maanvaivan elämäänsä, epäilen. Poikanen oli aivan liian sisällä matkailun maailmassa sortuakseen keski-ikäisten, keskiluokkaisten pullamössöjen, koirankävelyttäjien ja kalenterin orjien yltäkylläiseen maailmaan. Hän teki vain työtänsä ja mittasi aikaa, kunnes pääsisi toimistosta pois.


Toinen strategia oli viivyttely: esittelijät poukkoilivat koko ajan eri huoneissa hakemassa kansioita, papereita ja videoita. Kahvia juotiin kahdessa tunnissa monta kupillista. Kahvi oli sietämättömän laihaa euroshopperia, vesi paistoi maidon läpi. Tilat olivat ankeammat kuin sosiaalitoimistossa, seinillä muutamia kliseisiä julisteita, katossa halvat loisteputket, ei rekvisiittaa kohteista. Matkatoimistojen iloisenkirjavaan sekamelskaan ja stailattuun värimaailmaan verrattuna tämä tila vaikutti enemmän sovjettyyliseltä toimistolta tai työsiirtolalta. En olisi halunnut olla töissä täällä, inhimillisen pakokauhun kyllästämässä salissa.


Odotellessani esittelijääni lukuisilla kansionhakureissuillaan kuulin vieressäni istuvan nuoren naisesittelijän tilittävän eläkeläisrouvalle ikäviä kokemuksiaan paikallisessa sossussa - kuinka kaikki rahat menevät rappioalkoholisteille sormen napsauksella, mutta nuoret työttömät eivät saa mitään. Rötösherrat kuriin! Perussuomalaisuus kunniaan! Timo Soini go go! Hannu Karpo revival now! Pikkuhiljaa minut valtasi sama sisälle kiirivä epätoivo kuin sossun aikaa odotellessa: tilanteessa ei ollut mitään kutsuvaa, mitään lomaan viittaavaa letkeyttä, ei mitään ylellistä, vaan esittelijät itsekin tuntuivat olevan hätää kärsimässä. Kenties pätkätöissä hekin, epätodennäköisellä provikkapalkalla.


Nuorenmiehen keski-ikäinen pomo oli tyly ja hermostunut, hänestä huokui suunnaton kärsimättömyys ja tyytymättömyys elämäntilanteeseensa. Ensimmäisessä markkinointilauseessaan hän kertoi minulle, kuinka hänen ensimmäinen vaimonsa oli ollut kreikkalainen ja kuinka hän oli tutustunut Kreikan saariston kalliisiin hintoihin henkilökohtaisesti. Katkeruus ja piikikkyys puskivat pomosta läpi niin, etten pystynyt kuulemaan hänen muka-miellyttävää markkinoijan ääntään - näin vain ihmisen, jonka elämä oli nurinniskoin päin helvettiä. Hän oli neuvottelukoreografiassa se, jonka vastuulla oli lopullisen lomaosaketarjouksen tekeminen. Kun en lämmennyt hänen lopputarjoukselleen, hän repi tulostamansa tarjouspaperin silmieni edessä überteatraalisesti.


Muihin asiakkaisiin verrattuna taisin olla poikkeuksellisen yhteistyökykyinen. Kaikki muut poistuivat kolhoosista kauan ennen minua. Kukaan ei saanut lähtiessään luvattuja kylkiäisiä. Minä päätin vetää shown loppuun asti, kun perkele olin paikalle vaivautunut. Vietin aikaa työsiirtolassa kokonaiset kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia, matkapuhelimeni ystävällisesti suljettuna. Koska olin loppuspiikeissä esittänyt kriittisen vastalauseeni kuolemantylsää lomaosake-elämäntyyliä kohtaan, esittelijäni ei antanutkaan minulle ennakkoon luvattua viidenkymmenen euron lahjakorttia Stockmannille, vaan lupasi lähettää sen postissa jälkikäteen. Epäilen, etten koskaan saa sitä, niin hapanta naamaa haastattelijani näyttivät minulle. Sen sijaan sain käteeni kuppaisen askelmittarin, jota tuskin elämässäni tarvitsen.


Rahallisesta tappiosta huolimatta päivän päätteeksi sieluuni jäi hillitön voitonriemu: matkalla takaisin lähiööni näytin mielessäni bussin ikkunasta paljasta persettä itsensä myyneille ydinperheille, jotka autossa matkalla Kuusamon Tropiikkiin viikolla kolmetoista, kaksikymmentäkuusi tai neljäkymmentäkaksi riitelevät siitä, kenen ääliön idea tämäkin oli, kuinka osake mahdollisesti jaetaan avioeron tullessa, ja kuka onnekas ensi vuonna saa jäädä koiravahdiksi kotiin.

Kaiken maailman kilpailuista

Voitimme lasten kanssa miniloman Ahvenanmaalle Viking Linen kilpailussa muutama viikko sitten. Ville Viikinki kutsui lapsia pannukakulle Tampereen Hämeenkadulla ja mennessämme nauttimaan pöydän antimista satuin täyttämään ohimennen heidän kilpailukaavakkeensa. Palkinnon ehdimme jo käyttää hyvällä menestyksellä. Matkan aikana ehdin ajatella seuraavaa:

Todennäköisyys voittaa yritysten kilpailuissa on paljon suurempi kuin lotossa. Niihin osallistuu kenties vain satoja tai tuhansia ihmisiä ja joskus palkintojakin on jaossa kymmeniä, jopa satoja. Jos täyttää muutaman kilpailukupongin viikossa, on hyvin todennäköistä, että voittaa jotain ensimmäisen vuoden aikana. Jos tämän lisäksi harrastaa ristisanatehtäviä ja kirjoittaa asiakaspalautteita lehtiin, mahdollisuudet voittaa jotain moninkertaistuvat. Kuulostaa täysvaltaiselta eläkeläismeiningiltä - riittääkö kenelläkään työikäisellä ruuhkavuosia elävällä energiaa täyttää kuponkeja markettien käytävillä tai käydä naistenlehtien kotisivuilla tuottamassa mielipidesivuille joutavanpäiväistä "sisältöä"?

Kun olin toissa vuonna työttömänä, harrastin kilpailuja vakavissani yli puolen vuoden ajan. Voitin kaikenlaista, mitä en varsinaisesti tarvinnut. Keittokirjoja, rentoutumislevyjä. Kun olen ollut äitiyslomilla, olen keräillyt vaippapakettien ja vellipakkausten viivakoodeja ja saanut paluupostissa leluja, pyyhkeitä, katselukirjoja yms. roinaa. Pidän itseäni kulutuskriittisenä vasemmistolaisena. Miksi siis moinen kaupallinen intoilu ja missä menee raja?

Luin joku aika sitten amerikkalaisesta yksinhuoltajaäidistä, joka tienasi lapsilleen elannon harrastamalla kilpailuja jokseenkin ammattimaisesti. Uskon, että Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa se voi onnistua, erityisesti internetin aikakautena, kun lomakkeita voi täyttää kymmeniä tunnissa. Minusta tässä on jotain sairasta, jotain radikaalia ja jotain biologista, ihmisen selviytymisviettiin liittyvää. Myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa on mahdollista, että jotkut käyttävät hyväkseen kaikki vapaamatkustajan mahdollisuudet. Kilpailuihin osallistuminen on täysin laillista eikä se ole kenenkään toisen toimeentulosta pois. Läskit yritykset vain jakavat pois ylijäämää, jonkunlaisia lohdutuspalkintoja niille, jotka eivät kykene heidän tuotteitaan ostamaan. Kilpailujen ammattilainen on uudenlainen onnenonkija ja arjen selviytyjä. Ylikuumentuneilla markkinoilla on mahdollista saada paljonkin asioita ilmaiseksi, jos tuntee markkinoiden lait.

Olen liian laiska kaupan lavoilta dyykkaamiseen, mutta harrastan satunnaisesti kilpailuja. Uusi periaatteeni on, etten enää maksa postimaksuja lähettääkseni lippulappuja jonnekin, vaan käytän vain internetin mahdollisuuksia tai osallistun paikan päällä. Parhaita kilpailuja ovat ne, joissa palkinnot ovat matkoja, konsertteja, elokuvalippuja yms. ei-materiaalista. Hauskinta on se, ettei kilpailujen tuloksia tarvitse odottaa tiettyyn aikaan viikossa, vaan palkinto saapuu, jos saapuu. Ja se saapuu aina iloisena yllätyksenä - kilpailut eivät jäädytä ihmistä rituaalien ympärille samalla tavalla kuin lottoarvonta.

Kaikella tällä on jotain tekemistä hämärän akateemisen taustani kanssa. Politiikantutkimuksessa teoretisoidaan paljon onnen ja sattuman käsitteiden ympärillä. Minua kiinnostaa teorioiden sovellus arjen käytännössä - millaista arpaonnea ihminen tarvitsee päästäkseen ennaltamäärätystä paikastaan jonnekin muualle (vaikka sitten punaisen laivan pallomereen)?

Ehkä en saa tarpeekseni vaaleissa äänestämisestä joka toinen vuosi - siksi minussa kytee tarve äänestää myös parasta puutarhaa, kattausta, radioääntä ja Suomen seksikkäintä miestä.