Matkustamisesta

En ole koskaan pystynyt laskemaan, kuinka monessa maassa olen käynyt. Maita on ehkä kolmekymmentä. Elämäni maat osaan mainita, niitä on yhdeksän: Britannia, Irlanti, Pakistan, Intia, Kanada, Ruotsi, Tanska, Islanti ja Venäjä. Kaksi lämmintä maata, seitsemän kylmää. Näihin maihin koen suurta yhteenkuulumista. Nämä maat eivät ole minulle ulkomaita. Keski-iän kynnyksellä alan punnita omia resurssejani, en välttämättä ole enää yhtä innostunut matkustamisesta kuin nuorempana. Näihin yhdeksään maahan voin palata kuin kotiini. Niihin matkustaminen ei tunnu vaivalloiselta.
En ole vielä käynyt Etelä-Amerikassa enkä Australaasiassa. En edes koe suurta tarvetta paikata tätä puutetta. Lähelläkin on niin paljon paikkoja, jotka tarjoavat yhtä paljon uutta ja ihmeellistä.
Mailla ja valtioilla on loppujen lopuksi vähän merkitystä ihmisten arjessa rikkaassa Pohjoisessa. Matkamme Euroopan Unionin sisällä eivät enää tunnu ulkomaanmatkoilta, kun passejammekaan ei syynätä, pelkkä kannen näyttäminen riittää. EU:n sisällä matkustaminen on käytännöllistä logistista siirtymistä vyöhykkeeltä toiselle. Joillain eurovyöhykkeillä on suuri bonus, aurinko. Olen alkanut arvostaa sitä enemmän kuin esimerkiksi ruoka- ja juomakulttuureja tai kulttuurista tarjontaa. Kaiken kulttuurin voi imuroida itselleen pohjoisen pimeässä turvallisuudessa. Aurinkoa ei voi saada netin tai muiden medioiden välityksellä.
Viisumeja hakiessa tuntuu aina siltä, että matkustaisi jonnekin kauas pois. Tästä näkökulmasta viikonloppureissu kavereiden luo Petroskoihin on yhtä vaivalloista kuin matka Intian perukoille. Kuulun siihen joukkoon suomalaisia, jotka toivoisivat viisumikäytännön poistamista Suomen ja Venäjän väliltä. Haluaisin käydä Petroskoissa tai Pietarissa samalla logiikalla kuin Tallinnan tai Tukholman risteilyllä. Rasittaa, etten voi niin tehdä. Rajat ovat niin suhteellisia, niin mielivaltaisia.
Tamperelaisessa arjessani tapaan ihmisiä paikoista, jonne en ole koskaan kuvitellut matkustavani. Maailma on kokonaisena läsnä täällä. Oikeastaan haluaisin lopettaa matkustamisen kokonaan. Tai haluaisin vain matkustaa paikkoihin, joihin pääsee bussilla, laivalla tai junalla. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tänä vuonna kävin kahdessa uudessa maassa, Portugalissa ja Intiassa. Portugali oli suuri elämys siksi, että tunsin maan kulttuuria minimaalisesti, ja koin Lissabonissa suurta esteettistä mielihyvää ihan kaikkialla, kaupungin joka taskussa. Portugali tuntui hallittavalta kokemukselta. Kulttuuriin kuuluu tietynlainen hitaus, jota arvostan missä tahansa. Otin viidessä päivässä satoja valokuvia. Koin erityisesti Atlantin valtameren läheisyyden niin voimallisena, että joka päivä tuntui äärimmäiseltä, sentimentaaliselta, poeettiselta. Portugalissa olin ”muualla”, omasta arjestani täysin revittynä.
Intian- reissu oli erilainen, siellä koin olevani sama ihminen kuin Suomessa. Intiaan mennessä en kantanut ainuttakaan romanttista kuvitelmaa jännittävästä erilaisesta kulttuurista. Romanssi oli jo testattu kauan ennen lähtöä ja haudattu turhana. Intiaa varten minun ei tarvinnut lukea oppaita, joissa kerrotaan, kuinka vältetään pahimmat kulttuuriset mokat. Tämä siksi, etten matkustanut vieraaseen maahan, vaan jonnekin kotoisaan paikkaan, joka on vaikuttanut elämässäni yli vuosikymmenen.
Siteeni Intiaan on henkilökohtainen, kaunokirjallinen, filosofinen, kielellinen. Minun Intiani ovat kaikki ne intialaiset, joihin olen saanut tutustua maan ulkopuolella. Olen tottunut kuuntelemaan eri Intian kieliä. Vaikka en puhu mitään niistä, olen ollut altistunut niille eri tavalla kuin esimerkiksi portugalille. Kun kuulen bengalia, urdua, hindiä, malayalamia, olen kotonani.
Intia on valtava manner, kulttuurisesti monipuolisempi kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikka. Se on kokonaisvaltainen mielentila, joka uuvuttaa ensimmäisinä päivinä, mutta sen jälkeen elämään mukautuu nopeasti. Intia antaa jokaiselle matkustajalle mahdollisuuden luoda ”oma Intiansa”. Mitään valmiiksi pureskeltua kokonaisuutta ei ole olemassa. Minun Intiani oli tällä kertaa akateeminen, kulturelli, sofistikoitunut. Ensi kerralla toivottavasti jotain muutakin.
Meille länsimaalaisille Intiassa reissaaminen on helpompaa kuin lähialueen ihmisille. Osallistuin Kolkatassa kurssille, jolla oli osanottajia Sri Lankasta, Bangladeshista ja Pakistanista. Naapurimaiden ihmiset olivat järjestäjien erityisvastuulla, he joutuivat ilmoittamaan joka päivä poliisille vieraiden liikkeistä.
Pakistanilaiselle kollegalle matka Intiaan oli taatusti isompi juttu kuin minulle. Minullakin kesti 35 vuotta uskaltautua matkustamaan Venäjälle. Rajojen psykohistoriasta voisin taas kirjoittaa jotain.

Far East from Bollywood

In Kolkata, I had minimal time for shopping, so the purchase of films was random and intuitive. I just grapped whatever I could. Fortunately, the two music-film stores I visited were very well equipped.

I decided to forget Bollywood this time, and focus on Bengali cinema. I was far, far away from Mumbai. Nothing about the trip made me long for honeymoon musical scenes shot at the Himalayas. I had a feeling it was time to “get real”.

I did go to the movies once, to see the latest Bollywood blockbuster Rocket Singh, a comic tale of India’s most successful salesman. Without English subtitles, it was difficult to understand the comedy. The film was more verbal than what the ads suggested. But it did portray the everyday challenges of young Indian college graduates from a viewpoint of a Sikh family living in Mumbai. There was a level of political commentary against the commercialization of everyday life, which I of course missed.

No matter how little I understood, it was a great experience to be there. The movie theatre at Salt Lake City’s posh mall was perhaps better equipped than any of the cinemas in Tampere. There were even security checks at the cinema gates. The ticket was expensive in Indian standards, 210 rupees. I understood that in the ordinary movie theatres, the tickets cost less than 100 rupees. Now Kolkata had movie theatres differentiated by the income group. It made me wonder.

The film I watched on my laptop at the guesthouse on a sleepless night hit the jackpot. Aparna Sen’s 15, Park Avenue (2005) is a story of mental illness, Westernization, family ties and modern relationships in upper-middle class professional Kolkata. It is a film about parallel worlds, so multilayered in narration that one starts to question the main character’s illness. Meethi’s schizophrenia has been diagnosed and she spends half of her time in clinics, but the film sympathizes strongly with her other world, the imaginary world she has created on Park Avenue, to the extent that the viewer cannot know for sure which one of her worlds is the dreamworld, after all.

I will need to watch this film many times to understand the underlying symbolism. A Bengali friend told me that the filmmaker uses traditional Bengali storytelling about dream worlds to complicate the narrative. This is interesting, because the film has otherwise been almost purged from everyday Indian life. The characters live in a Westernized bubble. One does not see the normal everyday mess and noise of Kolkata’s streets at all.

The other films I have not seen yet, but luckily in my pile there also seems to be another Aparnya Sen film, Sati (1989).
I got 5 Satyajit Ray films, some black-and-white, some coloured: The Middle Man, The Big City, The Stranger, The Enemy of the People and The Home and the World.

Then there is Anjan Das’ Strokes and Silhouettes, a truly artsy film about a family of painters. And a film in Bengali only by director Sab Chotitra Kalponik (without English subtitles), the name of which I cannot read yet.

Apart from Bengali films, I got Deepa Mehta’s “Elements” trilogy. Somehow, they don’t anymore seem like Indian films. I have enjoyed Earth, and followed with great interest the controversy over the film Fire. I will also watch these over time, but now I have a need to understand what Bengali movies are about.

This should provide enough entertainment over the Christmas holidays.

Into Kali's Kingdom

I have wanted to travel to India for more than a decade now. The finances being what they are, with our own expenses my family only gets to Tallinn or Stockholm for a weekend. Nevertheless, I have dreamed of India, made friends with Indians wherever the path has taken me, spoken its many languages in my dreams, worshipped its many gods and goddesses. Be it Shiva, Ganesh, Lakshmi or Kali, all Hindu gods and goddesses have a place in my inner universe. This is why I once decided to call this forum Shivani's kitchen. I wanted to be a female follower of Shiva, the neverending cycle of creation and destruction.

However, in my personal life, I am strongly approaching Christian Orthodoxy, a body of thought that in the local conditions does not accept yoga in its premises. It is hard to accept the narrow-mindedness of the local believers. Of course, if practiced mindfully, Orthodox Christianity contains most elements included in Hinduism. The attitude to food is different, but there is an idea of abstaining from earthly pleasures in both of them. There are days of abstinence and days of feast. Both belief systems allow scope on the individual, artistic, imaginary ways to worship God. Both are very physical and sensual ways of worship.

Yet in the local interpretation, somehow the two belief systems seem to be in controversy. (All Lutherans are allowed to do yoga. No such discussion two worlds as being far apart from one another. For me, they symbolize aspects of the same divinity. ) I find a more common one in Christian Orthodoxy, but doing so, I do not feel alienated from the Hindu belief system.

Last Sunday I participated in a wonderful Indian Cultural Evening with dozens of old and new friends, right here in the heart of Tampere. I have found my soul in the ragas and taal, they really communicate right through me, much more so than a decade of studies in European classical music. In my apartment stands a deserted piano, but my soul yearns for tabla or sitar. Possibly tabla. (I know my limits, and my fingers are very much keen to interact with the rhythms.)

So I am on my way to India's cultural capital, Kolkata, the city of Goddess Kali. Everybody speaks badly of the place, because of the slums, the overcrowding, the shadows of socialism (of which I am curious, not critical) so I am determined to make the most of it. There will be some teaching ahead, and hopefully some exploring. I am reminded that the narrative of my PhD started from the suburbs of Calcutta, where Shaista Suhrawardy was educated in the pressures of British colonial and ancient Muslim traditions.

I already have a tattered Bangladeshi copy of "Teach yourself Bengali" in my office. At one stage in my life, it must have been last year, I was overwhelmed by the drawing of the Bengali alphabet (tongue in the middle on my mouth) in my "Oriental languages" notebook. So far, it only contains Arabic, Urdu and Bengali.

I have the best vibes about Bengal. Please read this together with my friend Mari Korpela's (2009) PhD thesis More Vibes in India. I will miss the defence because of India. But I will write her a postcard ignoring or confirming what I saw.

Cash or Sodexo vouchers?

There has been a lot of discussion in the Finnish media lately about asylum-seekers' income support. At the moment, Finland seems to pay most generously for asylum-seekers in the whole EU. The fact that Finland continues to pay in cash, whereas some bigger EU countries only donate goods, vouchers or a social services credit card (called Azure card), causes a lot of bitterness and jealousy amonst the so-called "migration critics". In reality, the income support schemes in all countries are complex and not directly comparable. One should also remember that Finland has the highest food prices in the whole EU, and it is not possible in the winter months to pick anything edible from the nature. Warm clothes, too, are an expensive necessity. Food banks operate somewhere, but one cannot count on them.

Cash is the humane alternative that brings people (at least at a marginal level of everyday exchange=shopping) to the same level of respect with the locals. Giving people vouchers or charity store freebies sets them dramatically apart. It is a very robust way of interpellating people as denizens, second-class citizens or even non-entities.

Britain has unsuccessfully introduced the Sodexo voucher scheme already twice in the 2000s. In the second modification of the scheme, vouchers are given to "failed" applicants who are waiting to be deported. The general public is disgusted and outraged; there are many humanitarian campaigns all over the country to outlaw this section 4 paragraph for "failed" asylum-seekers. Many ordinary Britons are trading the vouchers with cash, some out of charity, others to reap benefits to themselves. They don't mind becoming stigmatized at Tesco checkout; they voluntarily use the vouchers on behalf of the asylum-seekers.

One could think of the voucher scheme as an innocent example of everyday mathematics. But to give coupons to some people is a form of Othering. At a more philosophical level, how can we think of living in a country where some people are at the government level diagnosed as "failed"?

In Finland, the benefits are not generous for anyone, not for migrants nor natives, considering the high expenses of living. Migration minister Astrid Thors is pressurized soon make a suggestion for the future. It is highly likely that the benefits will be dramatically cut, because of the degree of the public outrage. The Sodexo voucher/Azure card option may also become a reality next year.

This citation from the magazine Egypt Today, in an article "Welcome to Finland",
http://www.egypttoday.com/article.aspx?ArticleID=8708

written by journalist Dina Basiony, hit the migration-critical nerve big time:

"Like most immigrants, Ahmed and her husband took advantage of the free Finnish language lessons offered by the government, which pays immigrants 8 (euros) per day to attend. The government also provides immigrants with a free home, health care for their family and education for their children. In addition, they get a monthly stipend of 367 (euros) per adult to cover expenses until they start earning their own living. The government is able to pay for these services due to a progressive tax rate that can exceed fifty percent of a person’s income. Even so, officials at the Ministry of Foreign Affairs expressed that Finland needs immigrants and that, in the long run, they are not a burden on society."

The notion of monthly "stipend" is quite funny. No-one in their right mind would conceptualize income support as "stipend" in this country. Dina Basiony's story is a classical honeymoon article, describing a polished version of the official Foreign ministry rhetorics of both countries. Finnish "migration critics" read it as a piece of propaganda written for the Arab world to invite more asylum-seekers into the country. Others may read differently. I read the citation as black humour.

I want to ask from everyone supporting a possible voucher scheme, how they position themselves as possible future welfare recipients. Because once the food coupons have been introduced to one group of people, it won't take long until they become a powerful mechanism of differentiation cross-cutting whole society. Who will come next? Pensioneers, those in a wheelchair, caretakers of the terminally ill?

Asylum seekers are human beings just like anyone else. If we fail them by giving them freebies, coupons and vouchers, we fail all of us.

Glory of the 80s

is a Tori Amos Song, which I borrow here to refer to last night's movie watching. We watched ET on an old VHS tape. The last viewing dates from some years back, when we watched it with my daughter, perhaps then around the same age when I saw it first (10). And now with a ten-year old son. The movie is now 27 years old, and seeing in on that "original" crackling tape with hideously bad Finnish subtitles is a total nostalgic treat!

I remember when ET hit the movie charts in Finland, and we were still quite modestly equipped with movie paraphernalia, but my British penfriend sent me some stickers and other things that made the locals green with envy. It must have been the first "commodified" movie in Finland, at least as far as I can remember. Those were the days when some families already had video recorders, but my family only acquired one in 1985. I have bought my original ET VHS in the 2000s from a flea market.

ET is more a depiction of ordinary American family life than of extraterrestrial life, the most revealing detail is that the mother doesn't notice the goblin's existence in her house for days. It is a story of a family crisis, and the kind of blindness a crisis can cause to all external events in the closest surroundings. Of course, it is also essentially a parable of becoming familiar with otherness, any kind of otherness that might cross our paths these days. From the perspective of the challenges today's children face in their everyday life, ET might not anymore seem so alien as it did in the 1980s.

What really endears me in the movie is how fresh the actors look without plastic surgery and recent techonologies of image manipulation. Drew Barrymore in the role of the youngest child, daughter Gerd, is a total darling. I love the "messiness" of the film: especially the home decor aspect, the layers and layers of tacky things - the kind of ordinariness of American living, which one hardly sees anymore on the screen. Or am I just watching the wrong movies?

Modestly Christian

Today I thought of writing something about "the modesty movement" in different Christian churches. Most of the evidence was found on US sites; I was curious to find European modesty sites, but so far haven't found any. I must have visited hundreds of websites, and I am too confused. Some modesty sites are "interfaith", as the point is to cover up as much skin as possible, doesn't matter if a Christian, Muslim or Jew has stitched them.

The most ladylike items were found at Lydia of Purple's site:

http://www.modestapparelchristianclothinglydiaofpurpledressescustomsewing.com/

The so-called "cape dresses" are specially meant for homeschooling moms and daughters. There were also father-and-son pyjama sets.

Here a sample of "dress without a cape". Go and check the rest yourselves!

Anu Kaipainen RIP

Koska meille ei tällä hetkellä tule aamulehteä, enkä TV-uutisiakaan ehdi joka päivä seurata, minulta jää huomaamatta esim. kuolinilmoitukset.

Tänään kuulin, viikon myöhässä, että kirjailija Anu Kaipainen on poistunut tuonilmaisiin. Tämä sävähdytti siksi, että olin juuri hänen viimeisinä aikoinaan lukenut hänen tuotantoaan "apinanraivolla".

Nuorempana Kaipainen kuului äitini hyllyn lukemattomiin aarteisiin. Niputin hänet mielessäni "Karjala-kirjailijoihin", joihin kuuluivat myös Eeva Kilpi ja Laila Hietamies. Kilpeä ja Hietamiestäkin olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää sekavin tuloksin. Kaipaista minulle on vinkattu moneltakin taholta, ja jossain vaiheessa aloin kantaa kirjastojen poistokärryistä hänen teoksiaan "pahan päivän varalle". Kirjoja on myyty pilkkahintaan, epäilisin siksi, ettei Kaipainen ainakaan vanhemmilla päivillään ollut samanlainen mediapersoona kuin esim. edellä mainitut kirjailijattaret ovat olleet. Vaikuttaa siltä, että hän on antanut romaaniensa puhua omaa kieltään. Osaako suomalainen lukija enää tarttua kirjaan, jonka kirjoittaja ei ole Uutisvuodossa, Mark Levengoodin haastateltavana tai messuilla hymyilemässä?

Olen yrittänyt aloittaa hänen kirjojaan moneen kertaan, mutta aloitin väärästä päästä. Arkkienkeli Oulussa (1967) ja Magdaleena ja maailman lapset (1969) olivat hänen romaaneistaan vaikeaselkoisimpia ja monisyisimpiä. Pääsin niihin käsiksi vasta luettuani pari-kolme helpompaa teosta. Varsinkin Arkkienkelin historiallinen kerroksellisuus on huikea.

Toistaiseksi hauskin lukemani Kaipais-romaani on Kellomorsian (1977). Se on maagis-realistinen kertomus teollisuuskaupungista ja lomautettujen työläisten henkisestä heräämisestä karismaattisen kuoronjohtajan johdolla, jonka ympärille kasvaa kaupallisestikin kannattava kultti. Kellomorsiamessa ei ole mitään vanhentunutta, sitä lukee kuin tapahtumat sijoittuisivat 2000-luvulle.

Kuin kuulta kummultansa (1991) muistutti minua monista paremmista amerikkalaisista romaaneista ja elokuvista, joissa teemana on kiitospäivän juhla. Tämä on suomalaisen sukujuhlan kuvaus, jossa ikäpolvilla on vuosikymmenten aikana hampaankoloon jäänyttä kaunaa. Moni voisi pitää aihepiiriä kuluneena. Kaipaisen käsittelyssä tästä kumpusi kuitenkin uudenlaisia juonenkäänteitä, joita voisi vuonna 2009 sanoa "näkemiseksi". Ihmettelen esimerkiksi, kuinka tarkkaan Kaipainen näki monikulttuurisuuden haasteet perheiden tasolla tuona aikana, kun ei vielä joka perheessä ollut vähintään yhtä muualta tullutta vävyä tai miniää.

Kaihoja kukkuvat käet (1983) ja viimeiseksi kirjaksi jäänyt Vihreiksi poltetut puut (2007) ovat Kaipaisen omaelämäkerrallisimmat teokset. Ensimmäinen on kirjoitettu fiktion muotoon, toista hän kutsuu "autofiktioksi". Omaelämäkerran tutkijoille jää näistä kahdesta tekstistä pohdittavaa. Mikä sai Kaipaisen kirjoittamaan saman tarinan uusin sanoin?

Olen lukenut vasta 5 Kaipaisen teosta ja olen täysin koukussa. "Autofiktion" aloitin vasta tänään ja seuraavaksi haluan lukea Larin Parasken elämästä kirjoitetun romaanin Poimisin heliät hiekat (1979). Toistaiseksi jaksan vain ihmetellä, kuinka näin tuottelias kirjailija on onnistunut olemaan toistamatta itseään. Vaikka lähestulkoon kaikkia kirjoja yhdistää joku mytologinen ulottuvuus, niissä ei ole tyypillisiä paljon julkaisseen tuotantokoneiston manerismeja.

Tässäkin blogissa olen tilittänyt vaikeaa suhdettani suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti naiskirjailijoiden tuotantoon. Olisinko koskaan ihaillut ketään muuta kuin Minna Canthia? Nyt tuntuu, että ihailen vähän Kaipaista. Hänen romaaninsa ovat hämmentävän poliittisia, mutta ei dogmaattisella tavalla. Uskonnon, politiikan, historian ja mytologian yhteenpunojana hän on täysin omanlaisensa mestari suomalaisen kaunokirjallisuuden kentällä.

Lusomania

Innostuin portugalinkielisestä kulttuuripiiristä lyhyen Lissabon-visiitin aikana niin, että keittiössäni minua viihdyttää nyt Teach Yourself Portuguese-CD-kurssi.

Mitään en vielä ymmärrä, mutta maistelen sanoja.
Ja Cesaria Evora laulaa.

Mietin paikkoja, joista en tiedä oikeastaan mitään: Cap Verde, Angola, Goa, Itä-Timor, Macao. Mosambikista tiedän Portugalin siirtomaista eniten ja Brasiliasta toiseksi eniten. Kielen opiskelua motivoi ehkä eniten haave lukea Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaa alkukielellä.
Portugalilaisten maine hallitsijoina oli kammottava, he jättivät taakseen verisiä sisällissotia ja keskeneräisiä luksushotelleja. Kielipiiri on silti edelleen olemassa.

Mosambikin itsenäistymisen aikaiset julisteet puhuvat omaa kieltään.

Oriente

I left my soul in Oriente, the furthest stop on the red metro line in Lisbon. I have never before been tempted by science fiction landscapes, but in Oriente I saw a high tech future that did not look threatening at all. The Park of Nations at the shoreline was the kind of landscape that automatically calmed people down, and the acoustics was so designed that one mainly heard the cries of seabirds. Somehow the noise of traffic was eliminated.

I hope not to bore anyone in this blog about the technical details of the construction of the place - actually that side doesn't interest me either, but I am interested in the soul food aspect.

And the political aspect: building beautiful places for all people to enjoy, without charging fees, is a socialist cornerstone. There was of course a high-tech mall at Oriente station, but after seeing the sublime park the mall didn't depress me. The antithesis of socialist architecture is a mall that has plenty of Securitas guys monitoring that no-one takes photos or distributes illicit leaflets.

During four days in Lisbon I had a feeling that the city was quite tolerant of activists. And the feeling of being constantly under surveillance was not there.

After Oriente, I have become a fan of water sculptures. You can say so much more in a fountain than in an academic thesis.

Tito Colliander, pietarilainen kirjailija

Tito Collianderin Ristisaattoa (1937) tuli vahva tunne, että olen kenties syntynyt väärälle vuosikymmenelle. Romaani oli voimakas lukukokemus sekä henkisesti että historiallisesti. Olen lukenut Collianderilta aiemmin vain satunnaisia uskonnollisia tekstejä; siksi odotin romaanikirjailija-Collianderilta hurumpaa, mystisempää otetta. Yllätyin, että kielellisesti ja juonen kulun suhteen romaani onkin selkeä. Mystiikka on piilotettu arkeen. Ja päähenkilö-Tomasin arki on traumaattista, väkivaltaista, jopa veristä.

Romaanissa liikutaan vallankumouksen jälkeisessä Petrogradissa (kaupungista tuli Leningrad v. 1924), raja-alueen hylätyissä huviloissa, pikkuporvarillisella ruotsinkielisellä rannikolla, Helsingissä ja Viron Petserin luostarin alueella. Päähenkilö pakenee steriiliä suomalaista sielunmaisemaa alkoholiin ja sivusuhteeseen nuoruuden ystävän Nean kanssa. Pariskuntaa yhdistää pilkka suomalaisen yhteiskunnan älyttömyyksiä, kaikkien riskien minimointia, varmuuslukkoja kohtaan. He pystyvät kohtaamaan toisensa vain viinapullon äärellä, kun venäläiset kirkonkellot soittavat: "rommia! rommia! konjakkiakonjakkiakonjakkia - rommia! rommia!" (214)

Nea on romaanin todellinen avainhenkilö, henkinen saattaja kohti uutta tietoisuutta. Taiteilija, joka elättää itseään käymällä päivätöissä Arabian tehtailla posliinimaalarina. Kaikista maailman osoitteista nainen asuu Intiankadulla. Tomasin matkat Intiankadulle ovat kuin alkuperäisen traumaattisen rajanylityksen toistoa, harhaisia matkoja tuonpuoleiseen. Toisaalta Nea on ihmisenä totta, moderni itsenäinen nainen, joka ei haikaile naimisissa olevan rakastajansa perään. Nea lopettaa lihallisen suhteen Tomasin kanssa, mutta jatkaa miehen tapaamista kaupungin baareissa. Nainen ja mies ryyppäävät tasavertaisesti sillä aikaa, kun Tomasin vaimo mittaa askeleita porttikongissa sydän syrjällään. Vaimo edustaa romaanissa arkuutta ja porvarillista paikallaanpysymistä, kenties juuri sitä suomalaisuutta, josta eroa tehdään.

Tomas päätyy Viron Petserin luostariin ihmeellisten sattumusten johdattamana aloittaen matkan kohti sovitusta ja anteeksiantoa. Uskon olemus on mysteerio, helpotus siitä, ettei mitään tarvitse selittää:

"Ja sitten hän oli nähnyt hyökyaallon, joka kuohuen ja kohisten syöksyi kohti, mahtavan hyrskyn, joka laajeni ja löi hänen sydämensä rantoja vasten. Se oli hänen ympärillään ja hänessä, eikä hänen tarvinnut muuta kuin kiitollisena seurata sitä. Ei pohtia, ei ajatella eikä eritellä, ei hakea selityksiä, ei muuta kuin antaa suurten purjeiden kuljettaa itseään, kullanhohtoisten purjeiden, jotka tuulessa pullistuen, täynnä voimaa vastustamattomasti liukuivat eteenpäin pitkin virran väkevintä vuolletta." (s.322)

Ristisaatto on monisyinen romaani, joka vaatii useamman lukukerran. Siitä on äskettäin tehty kuunnelma, jossa Tomasin roolissa on Hannu-Pekka Björkman.

Ilmiönä suomenruotsalaisten historia Pietarin alueella on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. On vaadittu tietynlaista kulttuurista pääomaa heittäytyä venäläisyyteen ja ortodoksiseen kulttuuritraditioon. En tiedä, olivatko suomenkieliset Pietarin-siirtolaiset yhtä kiinnostuneita venäläisestä kulttuurista kuin ruotsinkieliset. Minä luen Collianderia ennen kaikkea pietarilaisena kirjailijana, niin voimakkaasti hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksensa tuntuvat heijastuvan kaikessa, mitä hän aikuisena tuotti.

Kirjallisuutta rajalta

Suuren Venäjä-turneen ympärillä on tullut lueskeltua kaikenlaista.

Palattuani luin yhdeltä istumalta Kari Hotakaisen kirjan Iisakin kirkko (2004). Hotakainen on kuulunut pitkään ns. "suomitunkkakirjailijoihin", joihin tartun vain ollessani isäni luona Jyväskylässä, jossa FinnLit-kokoelma dominoi kirjahyllyä. Kertoo paljon suhteestani Hotakaiseen, etten muista luinko vaiko näin elokuvana Juoksuhaudantien. Joku kirja seksuaalisista ongelmista jäi kesken ensi kättelyssä, se oli puiseva ja uuvuttava. Iisakin kirkko vetäisi mukanaan siksi, että se sijoittui samoille Pietarin turistinakeille, jotka juuri näimme omin silmin. Vanhus-Paavon miltei hallusinogeeniset sekoilut Pietarin kaduilla puhuttelevat minua, erityisesti ne poliittiset: "Putin lupasi suomalaisille, että nyt loppuu ainainen pitsansyönti ja hampurilaisten mässytys, tästä lähtien saatte teollisella sonnalla kiusattuihin makoisaa karjalanpaistia. Sitä kun on pötsi täynnä, ei mieleen tule mitään joutavanpäiväisiä itsenäisyyshaihatteluja." (113)

Taina Sampakosken esikoisromaani Ikoni (2006) miellytti minua kovasti aihepiiriltään ja juoneltaan. Se kertoo venäläisten siirtolaisten elämästä Suomessa, erilaisista strategioista asettua aloilleen tai olla asettautumatta. Ja ihmisistä, jotka etsivät henkisyyttä, joille etsintä on poikkeuksellisen tuskaista ja pakonomaista. Mitä ortodoksi usko ja ikonit antavatkaan ihmisille, jotka eivät ole kasvaneet siihen kulttuuriin, jäi yhdeksi pääkysymykseksi kirjan luettua. Valitettavasti Sampakosken kieli on kömpelöä, lauseet joskus harmillisen kökköjä. Hän on Ruotsiin nuorena muuttanut keski-ikäinen esikoiskirjailija, joka ei ole välttämättä ollut päivittäin tekemisissä äidinkielensä kanssa. Kiinnostavaa kirjailijan biografia huomioon ottaen on, että hän valitsi esikoisromaaninsa aiheeksi venäläisyyden Suomessa.

Olen myös aloittanut Eino Salakan Valamosta viehkatielle (1986), hyvin perinteisen Karjala-muistelman Valamon saaren evakoista, maallikoista ja munkeista, heidän ensimmäisistä kuukausistaan Suomen puolella. Dialogit ilahduttavat, karjalan kieli on romaanissa rikasta. Muuten kuvaus taitaa olla liian arkista makuuni. Saan kirjan loppuun vain, jos joku Valamon-reissu ilmaantuu eteen.

Äitini peruja on Laila Hietamiehen Valkeat yöt (1991). Hietamies on kuulunut vielä tunkkaisempaan kategoriaan mielessäni kuin Hotakainen. Nyt tosin täytyy sanoa, että kyseinen romaani pitää sisällään niin kiinnostavaa historiaa Neuvostoliiton alkuajoista (esim. Solovetsin saaren vankien kohtaloista), että todennäköisesti luen kirjan loppuun asti. Pidin myös kirjan Hylätyt talot, autiot pihat-filmatisoinnista. Hietamiehen kerronta vanhoista ajoista ei ole niin kitschistä ja ennalta-arvattavaa kuin esim. Kaari Utrion historialliset romaanit. Niissä on enemmän arkisia kohtaamisia, vähemmän intohimon huipulla revennyttä dalmatika-kangasta. Toivon silti, ettei tästä tule pakkomiellettä. Jos joku ei tule katsomaan perään, kohta nimittäin siirryn Kalle Päätalo-osastolle.

Uusin kirjalöytöni on Juha Ruusuvuoren Stallari (2009). Tässä sovjet-kitsch matkaa Tampereelle, yliopiston alakuppilan nuhjuisiin, tupakansavuisiin pöytiin. Teos vaikuttaa jo alkumetreiltä äärimmäisen huolellisesti kirjoitetulta. Vaikka stallareiden kohtalo ei olisi sydämenasia, Ruusuvuoren vauhdikkaaseen kerrontaan jää helposti koukkuun. Satun itse olemaan tamperelainen (myöhäsyntyinen, emigroitunut) yhteiskuntatieteilijä ja ymmärrän helposti myös romaanin sisäpiirin huumorin. Romaani on rakennettu keskeisten taistolaislaulujen säkeiden ympärille; jokainen luku avaa yhtä laulua. En ole vielä lukenut yhtään arvostelua kirjasta. Voisin jopa kuvitella kirjoittavani sellaisen.

Poistokirjoista

Tänä kesänä olen hengaillut erityisesti Hervannan ja Kaukajärven lähiöiden kirjastoissa. Hervannan kirjastossa poistokirjat maksavat 50 centtiä, Kaukajärvellä kokonaisen euron. Lisäksi kirjastojen auloissa on nykyään asiakkaiden kierrätyskori, josta usein tekee parempia löytöjä kuin poistomyyntikärryistä.

Jos muovitus ja rumat leimat eivät häiritse bibliofiiliä, poistokirjat kannattavat enemmän kuin kirja-alet. Poistokärryistä löytää ainakin klassikkojen saralta laadukkaampaa kamaa kuin esim. Kirjatorilta, joka keskittyy vain uusimpaan jämäkirjallisuuteen. Minulla ei tule läheskään niin paha mieli kirjailijoiden puolesta hankkiessani kirjastojen jämiä kuin kirjakaupassa. Kirjaston poistokirja on todennäköisesti elänyt rikkaamman elämän kuin se Kirjatorin kahden euron epätoivoinen yritys, johon kukaan ei ole koskenut ja joka ei luultavasti kelpaisi kenellekään ilmaiseksikaan. En olisi kirjailijana surullinen, jos teokseni päätyisivät poistokärryyn. Mutta jos se olisi vuoden päästä julkaisusta Kirjatorin kahden euron laarissa, silloin itkisin katkerasti.

Vain kerran olin tänä kesänä pahoillani Hervannassa, kun he olivat päättäneet realisoida puolet runohyllystä. Runokirjoja mahtuu yhteen kärrylliseen satoja tai tuhansia. Minulle runokirjat ovat jotenkin pyhiä. Kaiken muun saisi dumpata paitsi ei runoja. Muutamaa viikkoa myöhemmin tosin huomasin, että melkein kaikki runokirjat olivat löytäneet uuden kodin.

Poisto-ja ilmaiskirjojen hamstraamisen ainoa haittapuoli on kämpän muuttuminen museoksi. Onnistuin keväällä muuttaessani roudaamaan yli puolet kirjoistani yliopiston työhuoneelle, kotiin jätin vain ne teokset, joilla ei ole mitään tekemistä tutkimusteni kanssa. Pari kuukautta täällä näyttikin väljältä ja inhimilliseltä. Nyt kirjoja on taas kaikkialla.

Kesän parhaita poistokirjalöytöjä ovat olleet mm. Walter Benjamin-suomennokset, Chinua Acheben kootut, hieman vanhenneet matkaoppaat paikoista, joihin olen menossa. Esim. ensimmäinen versio Pietarin sankarimatkailijan oppaasta auttoi kovasti, vaikka baareja ja kauppoja ei enää voinutkaan paikantaa niillä ohjeilla. Paljon japanilaista ja kiinalaista kirjallisuutta on löytynyt myös. Paras hankkimani kotimainen romaani, jonka olen jo lukenut ja jonka muistan tämän kesän kirjoistani parhaiten, on Anita Konkan Johanneksen tunnustukset.

Miksi en sitten lainaa kirjoja? Koska en muista palauttaa niitä. Joudun maksamaan enemmän sakkoja kuin mitä olen koskaan tuhlannut poistokirjoihin.

First time in St.Petersburg

We were not even supposed to visit St.Petersburg this year, but circumstances brought us there. We were thinking of returning from Petrozavodsk by the same bus that took us there, but the seats were fully booked. So the great Karelian round trip happened, and we dragged our bones to the only Metropolis in this region.
The visit was definitely worthwhile.

I am crazy about Karelia, and in my geopolitical imagination, the rest of Russia still remains under persistent clouds. In the 70s my parents took a tourist trip to Leningrad and brought a balalaika, some nice porcelain, matryoskha dolls etc. When the Soviet Union collapsed, it was not popular in my circle of friends to travel across the border at all. There didn't seem to be a reason. I only visited Tallinn for the first time in 2005. After that, there have been too many cruises. And now, in 2009, St. Petersburg. Now I'm already dreaming about the next trip. This time, I hardly saw anything. I would give it a week at least.

Getting train tickets from Petrozavodsk to St.Petersburg was not so easy at last minute. There are only two-three trains between the cities in a day, and they are often fully booked in the summer months. We got second class tickets on a night train from Murmansk to St.Petersburg. Upon entering the train, I wished I had been travelling to Murmansk instead. Or Archangelsk.

Surprisingly, the second class ticket included dinner, tea service and a package of travel necessities, like slippers, soap, toothbrush and paste, shoe polish etc. Tea was served in old-fashioned chai glasses from a samovar. (I want these at home. Iittala has pretty ones, called Tsaikka. Very Russian style, but they're bloody expensive.) First, it seemed that the kids might not fall asleep at all, as the train was shaking quite robustly. I could not recognize the places on the way, apart from Lotinanpelto. Throughout the trip I was carrying a heavy Karelia guidebook by Markus Lehtipuu. The attitude of the book was annoying, but it helped me recognize some sites around Petrozavodsk. Next time, I will take with me some books published by SKS (Finnish Literature Association). I wonder if we rode through the cradle of Vepsä culture? In the darkness of the night, one could not see much. I think I slept for 3 hours, too.

We were in St. Peterburg with all our things at 5 AM, and our hostel room would not be available before noon. Some breakfast was had in several cafés. Bookshops also opened early. Luckily, the hostel was so conveniently located (just behind the Hermitage) that we could visit all key sights by foot. I particularly liked the Kazan Cathedral, which used to be the museum for atheism in the Soviet times. It looked like people popped in the cathedral in their lunch breaks just to kiss their special icon.

Nevski Prospekt can be overwhelming for the provincial mind. I was suprised to discover how white it was. One did see Russian Asian faces, some Chinese and Japanese tourists, but just once in two days did I see an African man with a Russian woman holding hands. In other words, our everyday reality in Tampere is far more multicultural - and ordinary - than in the Metropolis.

The kids were overjoyed to have dinner at Kentucky Fried Chicken. I have now been to KFC in Jamaica, Iceland and Russia, and I must say I liked the Russian KFC best. I saw some extremely hip young people there, with haircuts that we can't dream about in Finland. This particular phenomenon of globalization has not yet arrived to Finland. I was also looking for Starbucks, but couldn't find it yet.

An evening boat cruise on the Neva was magical. The second day went almost totally to queuing in the Hermitage. I enjoyed visiting a supermarket close to Finland station more than Hermitage, because it was the only occasion in the two days to see ordinary city-dwellers. I became a fan of Alyenka chocolates, with a baby-babushka face printed in every wrapper. Russian candies have a triple amount of sugar if compared to Finnish ones.

In the train back to Finland, one sees Terijoki, the intense place of Finnish cultural imagination. The place where everyone who was something summered in the 1930s. I want to see Edith Södergran's villa, Raivola. Maybe also Ina and Tito Colliander's Villa Golicke. That's a totally different Karelia from the woods around Petrozavodsk. Nowadays, the filthy rich of St. Petersburg have built their mansions there.

On the waves of Onega

Our second trip to Russia was short, only five days, but eventful nevertheless. We perhaps covered some 1500-2000 kilometres, using different forms of transport, crossing the border at two points.
The border crossing in the Finnish train is not a big deal anymore, but is quite a dramatic performance when crossing by bus or private car. We took a Russian bus and were the only foreigners there; therefore the driver forgot to give us the landing cards, and we created a wonderful jam in Värtsilä-Niirala.
If compared to the northern border crossing point, Vartius, the atmosphere in Värtsilä-Niirala was more relaxed. Two years ago in Vartius we were watching with awe how truck covers were being pierced by huge metal spikes, in order to make sure there were not any illegal immigrants hiding there. Also in Vartius there was a stronger military presence on the Russian side.
The sights from the bus window from the border to Petrozavodsk are breathtaking. One begins to understand better the wartime evacuees' longing, when seeing the landscapes they lost. From the former Finnish side we perhaps saw some villages close to Sortavala or Salmi, and from the parts that were always Russian we saw the region of Prääsä. The regions around Petrozavodsk are called Aunuksen Karjala. In addition to Viena (up north), Aunus Karelia is the area in which there have been recent efforts to revive the Karelian language. Closer to the Finnish border, the languages have already been lost, as most of the speakers moved to Finland during WW2.
In Petrozavodsk, we stayed with friends and socialized. The city's public transport system is interesting: as the tramways and buses are not enough to cover the growing need, there are supplementary microbuses taking people to places. I don't think I could have made sense of the system without the help of Russian-speaking friends. There were no maps, timetables or info desks in sight. The most crammed ride was to the friends' dacha outside the city. The weather was so superb that half of the city was on the move.
I dipped my toes in lake Onega! There is a wartime Finnish song "On the Waves of Onega", which claims the Eastern Karelia as Finnish possession. Finland occupied Petrozavodsk in 1941 and kept the Russian population of the city in concentration camps for three years. The city was renamed as Äänislinna. It's difficult to relate to that history. Luckily, Petrozavodsk is not "colonized" by Finnish companies in the same way as for instance Tallinn is. If one wants to escape some aspects of the late capitalist consumerism in Finland, Russian Karelia is the closest destination for tourists seeking alternatives. There are clubs, pubs and cafés in Petrozavodsk, perhaps exceeding the expectations of the provincial Finn, but the urge to do shopping just doesn't happen. That's a great relief.
Petrozavodsk's suburbs may look scary from the outset. The buildings are mainly 1970s Soviet concrete, some unnecessarily massive, considering that there is enough wilderness around the city to expand it as far as one wishes. If there was more money to paint and renovate, the suburbs would not differ dramatically from Finnish suburbs. I found the everyday life (at least during daytime) however more peaceful in suburban Petrozavodsk than in suburban Tampere. Heavy alcoholism surely is a fact in both places, but in Petrozavodsk the drinkers kept more to themselves. On this Russian trip (if compared to the first one in Viena), there were no incidents with strangers. In Vienan Karjala, there were more Finnish tourists in groups, whose economic potential had been discovered. Likewise, every time one goes to Tampere city centre, there is an incident with a stranger (local or foreigner) wanting something from you. In Petrozavodsk, and also in St.Petersburg, we could breathe more freely in the urban space. That was a pleasant surprise!
Not forgetting, my lungs felt the freshness of air in the centre of Petrozavodsk. Superb freshness, even in the hot late summer weather. Maybe it was the magic of lake Onega.
This time, I had no time to explore the history of Finns in Petrozavodsk, but next time I will follow the footsteps of the Finnish and Finnish-Canadian Reds. The best book I've read about the city was by Finnish-Canadian Mayme Sevander, "They Took My Father". Heavy reading, but realistic and wise. Sevander writes about the changing decades, also about the opening of relations with Europe and America during glasnost.
I do not know Russian Karelian authors living and working there. Arvi Perttu (born there, now living in Finland) has an interesting blog, Maahanmuuttaja ja muita rooleja, which has many entries about Petrozavodsk. I'd be thrilled to know more especially about the literary scene in the city.
PS: Will try to post a second entry on St. Petersburg.

Life-writing

There are some plans to start a life-writing circle. I quickly listed some books I had in mind, when answering to the question what kind of biographies have inspired me. I am such a junkie of novels that I actually read only a couple of biographies a year. Over the past decade, these titles have talked to me:

Anna Kortelainen: Virginie! (in Finnish)
Mark Simpson: Saint Morrissey
Vikram Seth: Two Lives
Paul Theroux: Sir Vidya’s Shadow
Anna Makkonen: Sinulle (Finnish)
Carol Shields: Jane Austen
Hannah Arendt: Rahel Varnhagen: The Life of a Jewess
Irma Sulkunen: Liisa Eerikintytär (Finnish)
Hanif Kureishi: My Ear at His Heart
Sara Suleri Goodyear: Boys Will Be Boys
Joan Didion: The Year of Magical Thinking
Carolyn Steedman: Landscape for a Good Woman
Mustafa Can: Tätt intill dagarna (Swedish)
Natalie Zemon Davis: Kolme naista, kolme elämää 1600-luvulla. (transl.)
Hélène Cixous: Rootprints
Amos Oz: A Tale of Love and Darkness

If I had to pick one title from this list as the ultimate classic, today I'd pick Carolyn Steedman's Landscape for a Good Woman.
Steedman is one of my gurus in the search for alternative research writing. Landscape can be read by anyone, anywhere; one doesn't have to be an academic to appreciate it. At the same time, it is historically precise and gives the reader tools to start doing similar analyses of his or her own life.

Lola Rose and Cookie

Further book blurb on two Jacqueline Wilson books. I seem to have a slight addiction, meaning I read them before my daughter gets hold of them, and she is too old anyways, if we think of proper age slots. I don't belong to any slot, which means I can freely read them anywhere, anytime, also in public places without feeling embarrassed.

Lola Rose is a Jacqueline Wilson classic. Having read four-five of her novels, I'd recommend Lola Rose for the beginner. That and the earlier reviewed The Illustrated Mum rob my points for originality - in the storylines of both novels, there is something spectacular. Play with contingence, class analysis, positionality.

In Lola Rose, the mother gets to leave an abusive partner by winning a prize in a lottery. It consists of hard core social commentary on schools, the desired addresses, and the less undesirable ones in British everyday life. Lola Rose is registered to a London school where the principal gladly shares a ciggie with the girl's mother. It is the only school in the neighbourhood that accepts new students in the middle of the school year. Lola Rose lives in temporary council housing, which the mother-daughter couple tries to revamp as home. There is a younger boyfriend, whose feelings turn cold after the mother is diagnosed of breast cancer.

I wonder if Jacqueline Wilson's mission is to prepare the youngsters to cope with the realities of everyday life. I have liked her robust narratives, but after reading a few, I start expecting a thematic graduation (which so far doesn't seem to have happened).

The latest novel, Cookie, is a variation on the theme of Lola Rose. In both books, women and children are on the run from abusive men, never to return. And both display portraits of late capitalist consumerism, taken to the extremes. In Cookie,, there is a deeply insecure builder father, who tries to buy friends to the plain-looking daughter by hiring caterers and limos to her birthday party.

Wilson's boys and girls, men and women, are to a great extent cartoon characters, who bring the coarse point home about the ills of society, but after reading some of her books, I start expecting deviations from the bestseller scheme of things. Are the power relations in families really so polarized as Wilson likes to show us? And what about multicultural families, queer families, single parent families in which the parent is not interested in new girl- or boyfriends?

I am expecting from Wilson in the coming novels a widening of themes. The kids cannot forever be reading Thelma and Louise type of runaway dramas. She is a realistic writer and needs to study further the complexity of today's families. Many couples don't split up because of the other's abusive narcissism, or infidelity. She offers us a study of families on the move, but the study doesn't extend far enough. I would also like to read about polite, nice families breaking up.

People eating tofu, drinking soya milk and contemplating treks in the Himalayas do it, too.

Slumdog millionaire, months late

The whole world's been buzzing about Danny Boyle's film Slumdog Millionaire, and I came to Anil Kapoor fandom long before the film's European release. The love affair started by seeing the film Taal, in which Kapoor plays the role of an opportunist mogul of Mumbai music business. He is extremely cynical and entertaining in the cynicism. I have not come across any other Indian actor or actress with similar scope for the ironic. He speaks straight to me without any cultural translations. I would love to find the female equivalent of AK, someone ruthlessly bitchy, who at the same time loves the people she's with (although she would never admit it).

Curiously enough, I didn't rush to see Slumdog during its Finnish première, but waited until early July. The whole event just seemed overcrowded. Didn't feel any pressure to be there. Funnily enough, the kids insisted. It seemed to belong to their repertoire of films to see, not mine. I succumbed.

I have seen too many films with AK as the crook, or the competing older groom, or the streetwise Indian professional - it would be difficult to imagine him in another kind of role. He is Indian secular urbanity embodied, I would find it difficult to view him in the role of a village patriarch, or a spiritual authority. He is the sleek urbanite with vicious manners, who often has to go through a fierce moral battle before coming to terms with the surrounding humanity.

I smuggled an underaged child to see the film. Nobody stopped us at the gates, though he was 5 years too young. I was first afraid it might be too rough for the kids to see, but it wasn't. So good it was I got myself a copy of the DVD at Heathrow during a conference trip, with a set of fan postcards included. Now I only miss the T-shirt, and I assume it also can be easily arranged. India is not lagging behind terribly in the commodification of film stars. I plan to travel there later this year. How many kgs of Bollywood materials will I bring along?

It was curious to see a film about Indian slum children that did not automatically envoke soppiness in the corner of the eye of a middle-aged European female (I almost always cry); the economy of emotions was more complex, and the film did also appeal to the spectator's analytical skills.

That kind of alienating effect is unusual when viewing Hollywood/Bollywood films of today. I expect to actually learn something from the film after a couple of rounds of more careful screening.

My first time with Morrissey

It was quite peculiar to see Morrissey live at Tampere Areena last Friday. In fact, it's taken me five days to recover from the shock of seeing a crucial, life-transforming pop idol. I took dozens of pictures, one of which was quite OK considering that I took it on the mobile camera.

But the worst of all, we were ten minutes late from the gig!

In May I travelled all the way to Helsinki to speak on his 50th birthday at a panel and concert organized on his behalf, and was at least two hours early. The occasion was the warmest, most unbelievable little seminar I've attended as of yet. Compared to academic seminars, the "little seminar" seemed to house at least 200 guests. There was no need for academic show-off, I felt that all the panelists were speaking straight from the heart. The panel was followed by Antti Nylén's spectacular reading of a philosophical essay "On Consolation", and by many young bands making highly original covers of Morrissey songs. Unfortunately, the last train to Tampere left too early and I missed the bands, but I heard bits of the rehearsals backstage, and became highly inspired.

In Tampere, due to life's little surprises, I missed two first songs. And overall, the beginning of the concert was stiff. There weren't enough people in the sports hall, only some 500, and the newspapers claimed the gig was sold out. I forgot to take my glasses, which means I was squinting to see him. When he took off his shirt, and on a couple of other occasions, I pushed myself towards the front, but for the rest of the gig, I enjoyed the distant view and the atmosphere. Young girls were wearing 1930s dresses and big fabric flowers pinned on their costumes; I wonder if this is the official Morrissey fan's outfit or just a passing art school fad. Men seemed almost too ordinary to be true. There was no beer tent in the hall, only mineral water was being sold. This was just great! I am still on the lookout for the perfect Morrissey T-shirt, which the local stores won't sell, even if I promised them 1000 euros under the counter (believe me, I have tried). Perhaps this week in London or its vicinity. Let us pray for HMV's endless storages.

In Tampere, Morrissey put his soul into "Irish Blood, English Heart" and the encore, "First of the Gang to Die". "Let Me Kiss You" was a heart-throbber, but I started feeling mortal panic during "Life Is A Pigsty". Even this song went straight in during the darkest months in Reykjavik, but in the Tampere midsummer light, it was too black, too overpowering.

The walk down from the concert hall to downtown Tampere was spent in perfect understanding with Morrissey fandom, and funnily enough, mineral water was the hit on this journey from otherworld to whatever realities we might live in.

Next time, I hope in the UK. And special thanks for playing "The Last Time I Spoke to Carol" with even more Latin fervour than on the CD. Carol Song hit me straight in the heart in the same way as Tori Amos' Mr Zebra. Intertextuality? If there is a person in this planet understanding the gobbledigook, please inform me.

Mandalas of the 2000s - Chatterjee's Weight Loss

I add here some lines as an afterthough to my notes on Pearl S. Buck's Mandala, although there is not enough time to write about this complex novel properly.

Upamanyu Chatterjee (b.1959) is an established Bengali novelist, who has recently made an international breakthrough with his latest, Weight Loss (2006). When I found this novel, I was overjoyed by the prospect of reading something raw, crude and politically incorrect about Indians' private lives. The little voyeurist in me was expecting more than the cultural anthropologist, who prefers to listen to gossip about servants, updates on marriage arrangements and such everyday chitchat.

Weight Loss didn't betray me, the novel really hit me in the face and challenged my stereotypes about Indians. But I had to force myself through it, it was a truly disturbing book that did not offer any occasions for simple enjoyment, breathing out, or relief. The novel is a walking crisis, a portrait of inner and outer chaos, a constellation of chapters on the verge of breakdown. It is one of the un-sexiest book on sexuality I've ever come across. The meaning is not to titillate, but to tell stories of obsession and compulsion.

The novel follows the youth and adulthood of Bhola, a bisexual middle-class college teacher, whose life is revolving around a servant couple, Moti and Titli, who both become his lovers at different stages. Bhola can only act sexually in the presence of people of lower class/caste; his marriage is doomed, as he cannot be aroused by his wife. He makes life choices arrording to the moves of the couple, finding himself eventually at a New Age Calm Centre, where the couple is working and where people are trying to get rid of their masturbation habits by drawing mandalas:

"You will create and colour you own wheel and make it evolve into a many-tinted pictogram that will depict exactly where you are focussing your time and energy and where you might need to pay more attention. It will help you identify imbalances in your daily life. Do you spend too much time fantasizing? Masturbating? Remember that none of your activities metaphysically is more wasteful." (Chatterjee 2006, 402)

The novel is most successful in portraying the immense gaps in the lives of the rich and poor in India; illiterate servants do work at health retreats charging astronomical sums from Western tourists. Their living conditions do not give them the luxury of a search for "inner life" that the brochures are advertising. I have always been excited and appalled at these new non-material ways of making a living - Chatterjee does a good job by portraying the absurdities of the spiritual marketplace. One is not in the mood for any kind of Dream Yoga meditation, sufi whirling or herbalism after reading this.

If this is a novel about male mid-life crisis, it is definitely different from many Finnish or European ones I've come across. Chatterjee does not invite to identify with any of the characters, but portrays all of them pitilessly, under brightest fluorescent lights. Bhola is fully aware that he is wasting his life, but does not make any efforts to come out of his condition. His best friends are bingeing on drugs, he is bingeing on his sexual compulsions, and every day rolls on accrodingly until the objects of desire start making claims from him.

The point of Weight Loss is not to like it or dislike it, but to put up with some aspects of the world he is narrating. It is an absurd exaggeration of transgressive love lives, not asking from the reader to approve or disapprove them. It does not make moral judgments for or against. Some aspects of the tale are part of our everyday realities across cultures - the story could also be told from a Nordic point of view, in which the gap between the haves and the have-nots might not be as crude, but still it would exist. Chatterjee makes us ask questions about class, status, wealth and sexuality, not only in India, but in any society. The answers very rarely are easy, and not all comedy makes us laugh out loud. There are also other emotional categories than empathy/sympathy. Sometimes ambivalence is the only answer.

The stripped maharaja - on Pearl S. Buck's fiction

Inspired by a friend, I made a one euro purchase at a flea market, the Finnish translation of Pearl S. Buck's Indian-orientalist novel Mandala (1970/1972). Approaching the novel with the prescribed irony only available through decades' afterwisdom, I was expecting the worst. Even the cover was appalling: monumental brown faces of Indian royalties on a pink marble background. Could have been a Bollywood poster of the 70s. Very appealing from the perspective of orientalist India-kitsch.

Pearl S. Buck belongs to summer cottage literature in Finland. We inherit these titles from grandparents, and if we don't have enough space in our houses, we dump them to summer cottages or flea markets. I doubt my grandmother ever read her Buck novels, but she had got them as presents from friends. She was more of the FinnLit type. All I know about the titles at our summer cottage is that they portray Chinese culture. Pearl S. Buck (b. 1892) grew up as a daughter of American missionaries in China and learnt to speak Chinese before English. But for the purposes of here and now, the later cultural jump to India puzzles me more.

Knowing that the author was nominated the Nobel prize in 1938, the reading seemed even more demanding. What literary values could there be found in an emerald-studded display of orientalist clichés?

There is a modern maharaja who has lost most of his properties after independence and is forced to convert a family palace into a posh hotel for American tourists. There is a cold wife, the maharani, and an independent-minded young American woman, who plays the piano at a hotel lobby in Delhi. There is a son who dies in a battle against the Chinese in Ladakh, whose rebirth everyone is expecting.
There even is a Catholic priest who enjoys drinking the palace's own rose wine far too much. It's known as a powerful aphrodisiac by the locals.
People measure the men's virility by looking at the growth of hair in their ears.

The mismatched love couple visit Taj Mahal at night-time, not once but TWICE.

There is a certain degree of psychological depth in the novel, especially in the character of the maharaja himself, and his torn loyalties between modernity and family tradition. His messed-up relationship to women, sexuality and his own body is more than an average romance novel could offer. Buck strips the maharaja bare of certain types of romantic expectations. She does it very nicely and politely, as a kind of honorary guest to India who is aware of the narrative limits of her genre. The romance remains, but some sugar has been cut down.

In fact, I would like to read this story re-written from the perspective of the 2000s. Perhaps the characters could be different, but I believe some of the tensions remain the same. I wonder what the tale would sound like without any sugar. Of course, a plain tale cannot exist. There are always ornaments added to stories. Probably there'd be an increase of salt and fat. In the 2000s version, sex would be explicit and ugly. (See also my reading of Upamanyu Chatterjee's Weight Loss)

There is more political history in the novel than one would automatically expect. The analysis of the Indo-Chinese relations in the border zones is quite nuanced, considering that it is a romantic novel. Americans are not portrayed through American eyes only; there is a certain level of "talking back" (even in the form of fictional characters). As a whole, the novel is an odd combination of orientalism and post-colonial critique. Buck wrote it in her late 70s, when apparently visiting his missionary son/grandson in India. She could not have produced this in an armchair, there are many cultural details she can only have picked up while living in India. We learn something about the Rajputs, caste relations and the relations between Hindus, Muslims and Christians. We learn about Tibetan Buddhist beliefs of afterlife. We even learn about tribes living outside the realm of major world religions.

I imagine Mandala would make a solid Bollywood film, with the potential of international distribution. The clichés could be played with, using all the devices of postmodern irony - Bollywood filmmakers are surely in this juncture already, knowing how to make the most of the iconicity of India. I cannot imagine a better future for an almost forgotten author, whose moldy books new generations would not otherwise touch.

Siskodisko

Jos joku kysyis multa, mikä on paras nuortenkirja koskaan, vastaisin Jacqueline Wilsonin Tatuoitu äiti. Jacqueline Wilsonin eri-ikäisille suunnattuja perhedraamoja olen parin viime vuoden aikana saanut käsiini jo kolme. Niissä on sopivaa 70-lukulaista sosiaalirealismia käännettynä postmodernimmalle kielelle. Koen suurta sielujen sympatiaa maanisdepressiivisen tatuoidun äidin kanssa, joka halutessaan hyvittää lapsilleen binge drinking-keikkansa tyhjentää pankkitilinsä ja ostaa kymmenillä punnilla kakunkoristeita ja -kuorrutteita sateenkaaren kaikissa väreissä. Perheellä ei muuten ole rahaa ruokaan, mutta kakkuihin on aina. Nämä ovat äärimmäisen urbaaneja tarinoita, joissa maisemat ovat lähinnä ostoskeskuksten ja huvipuistojen valomerta. Pieni tyttö minussa kiittää, koska en ikinä pitänyt Viisikkojen nummimaisemista (eväskoreista puhumattakaan) enkä hevoskirjoista.

Muutama päivä sitten luin ahmimalla Sue Townsendin Cappuccinovuodet, jossa Adrian Mole on varttunut kolmikymppiseksi yh-isäksi. Kymmenisen vuotta sitten, kun kirja ensin ilmestyi, en olisi jaksanut ottaa selvää, mitä nuoruuden antisankarille kuului. Kirjassa on paljon näkymää tulevaisuuteen: Townsend esittää Adrianin wannabe-TV-kokkina, jonka Sikahyvää sisälmyksistä! ei saavuta sitä kaupallista menestystä, jonka sen odotettiin saavuttavan. Jamie Oliverin, Nigella Lawsonin ja Gordon Ramsayn kaltaisten starojen aika onkin ollut vasta 2000-luvulla. Kun kokeista ja sisustajista tulee kansakunnan ikoneita ja johtohahmoja, jotain outoa ja ihmeellistä on tapahtumassa yhteiskunnassa. Townsend kertoo omalla pinttymättömällä tyylillään juuri tästä. En tosin tiedä, haluaisinko lukea Adrianin viidenkympin villityksestä, jos Townsend on vielä silloin läppärinsä ääressä luomassa.

Koska vielä lukemattomat kirjani ovat diasporassa yliopistolla ja vaikeissa paikoissa muuttolaatikoiden pohjalla, on pitänyt tarttua tyttäreni kokoelmiin. Tutustuin Kariston Siskodisko-sarjaan, joka kaupallisuudellaan ja teinejä kosiskelevalla tyylillään ärsyttää jo ennen kuin on lukenut sanaakaan. Luin Rhian Traceyn Neljän tytön kirjakimpan ja Sue Limbin Tyttö 15 vee, hurmaava, mutta hullu . Ensimmäinen oli muodikas lukupiirikertomus neljästä tytöstä, jotka pääsivät paikallisradioon raportoimaan lukemisiaan ja ystävystyivät ristiin rastiin, raadollisesti ja dramaattisesti. Poikaystävän varastamissotkun aikana aloin kokea suurta ikävystymistä, ja mielestäni muutenkin kirjan maailma oli ennalta-arvattavan lattea. Lukupiiriaiheisia kirjoja on noussut kuin sieniä sateella sekä pienemmille että isommille tytöille. Aihe tuntuu brändätyltä. On hauskempaa osallistua lukupiiriin kuin lukea kirjoja muiden ihmisten lukupiireistä.

Sue Limbin Tyttö, 15 vee oli laadukkaampaa siskodiskoa kuin lukupiiritematiikka. Siinä päähenkilö jopa suunnittelee kolmatta sukupuolta ja päähenkilön äiti on radikaalifeministi-kirjastonhoitaja. Limb kirjoittaa keskiluokkaisten teinien maailmoista, joissa ei ehkä ole samanlaista sosiaalipoliittista vääntöä kuin Wilsonilla. Wilsonin lapset ja nuoret ovat aina jotenkin heitteillä; Limbin maailmassa vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtijan roolissa, vaikka kuinka ärsyttäviä. Ehkä Sue Limb antaa enemmän tilaa nuorille itselleen ja jättää vanhemmat sivurooleihin, kun taas Wilsonin kirjoissa hullut, addiktiiviset, parinvaihtoon keskittyneet vanhemmat nousevat niin keskiöön, että kirjoja lukevatkin (salaa tai vähemmän salaa) mieluummin vanhemmat kuin teinit itse.

Maailmani oli lapsena ja nuorena brittiläisvaikutteinen, ja näin se jatkuu. Yöpöydällä on myös Tuija Lehtisen teoksia, mutta pelkään, ettei niissä sotketa tarpeeksi laventelinvärisellä kakunkuorrutteella.

The Best of Boyology

Review of Mohammed Hanif 2008: A Case of Exploding Mangoes. Jonathan Cape, London.

I’m doing some comparative exercises here on post 9/11 South Asian literature, and suddenly remembered The Mango Book. A delicious cover I had seen in the autumn, by someone named Mohammed Hanif. In the cover, an evil-looking crow was peeling a mango, with some nuclear ballistics and paisley motifs in the background.

Now, it’s been a bit tiring to encounter novels with obvious orientalist/sensualist titles, usually referring to tigers, mangoes, jasmine, saffron or whatever might trigger the optimal Western reader’s imagination. Aravind Adiga’s The White Tiger won the Man Booker prize last year. Hanif’s A Case of Exploding Mangoes was only longlisted. Of course, both novel titles are extremely ironic and weaved in complex metaphorical layers of meaning. Both authors play with the obvious, looking for language that would distance us from usual imageries of lush, pittoresque, tradition-bound South Asia (and its clashes with Western-imported modernity). One powerful way is to lay the most obvious clichés on the table and see what there is to be done to them.

If The White Tiger is a malestream novel, A Case of Exploding Mangoes is doubly so. Before embarking on a career as a journalist, Hanif served in the Pakistani Air Forces, and the novel is set in his youth’s military context. The novel is about ultramasculine militarism and the segregated gender order of the Zia rule, a time when soldiers used the images of Readers’ Digest as pornographic stimulation. There are only two remarkable female characters of note in the novel, The First Lady and a blind prisoner Zainab, who was sentenced for fornication as she could not identify the gang that raped her. The rest is pure Boyology, with predictable homoerotic dimensions.

I wrote my doctoral thesis on Pakistani women’s autobiographies, and alongside kept on reading their men’s memoirs. Most of them are military memoirs, or memoirs from prison. I have collected boyish writing in khaki, and from the outset it looks like a fetish. An embarrassing one. I have always wondered what to do with the silent knowledge gained from them.

When Sara Suleri published her second memoir, Boys Will Be Boys (2003), dedicated to the memory of her father ( a civilian, a journalist), I felt the khaki shelfful came somehow of use. Now, finding a story of exploding mangoes, I feel all those pompous, self-congratulatory texts pave way for closer reading (“You can blame our men for anything, but you can’t blame them for being imaginative”, p.4). I probably wouldn’t have read the Mango Book with such ease without that background knowledge. The novel demands more cultural and historical knowledge from the reader, than, for instance Adiga’s The White Tiger, or another recent Pakistani bestseller, Mohsin Hamid’s The Reluctant Fundamentalist. It is not clearly written with Western audiences in mind, but rather it serves mixed groups of people, who already know something about Pakistan. One cannot get all the jokes without having some kind of living memory of 1980s Pakistan.

Hanif knows how to play with Pakistani obsessions with conspiracy theories and horoscopes. The notion of consultation in politics – consultation from the Koran, astrologists, Saudi doctors or whatever higher powers – is a delicious sub-theme. The whole nation’s problematics is being mapped out during a rectal examination, in which a Saudi prince’s “dick doctor” finds General Zia having tapeworms feasting on his sugary diet. But this is done in a good-humoured, almost forgiving way: through a carnivalistic parody of “the best of” Zia repertoire Hanif humanizes the villain. The future is ever-present in parties on the American Embassy lawn in Islamabad: Zia is a pitiable puppet of US diplomats and Saudi millionaires, out of which one, the heir of a constructor empire, is smugly called OBL.

This debut novel has been compared with Mario Vargas Llosa, Philip Roth, Wole Soyinka, John le Carré, Haruki Murakami, and unsurprisingly, Salman Rushdie’s Shame (1983), an early parody of Zia rule. I dare claim that The Mango Book is more successful as a political portrait than Shame, and wonder whether it is even possible to write about political emergencies while they are happening. With the 20 years’ hindsight it is possible to play with time, introduce hilarious after-wisdoms and anachronistic pieces, the truth value of which is not important at all. In Shame, Rushdie tries too hard to produce a literary masterpiece, introducing layers after layers of pedantic word-play to the extent that the reader feels like choking. Hanif, on the other hand, does not seem to try anything, but is immersed in the pleasures of telling of the story.

In other words, there is a clear turning back from postmodern/postcolonial forms of narration. Hanif too retorts to magic realism through the symbolism of the crow and the mangoes, but he doesn’t overburden the reader with it. I am reminded of a genre “resistance literature”, an early 1980s notion before postcolonial theorizing truly broke through in the academia (cf. Barbara Harlow 1987). This is a genre that has been quietly living during military regimes all over the world, but has never received the same hyped value as “all things postcolonial”.

It is quite interesting to compare The Mango Book, for instance, with Mohsin Hamid’s prose on Pakistan: it is relatively free of any kind of need of “writing back” to Britain or later superpowers, whereas Mohsin Hamid takes the post-colonial revenge to the extremes in The Reluctant Fundamentalist. The structure of feeling is different here: Pakistan with its then 130 million population, despite its role as a Cold War mediator, seems to be living a life of its own, developing its own sub-cultures (eg. the feminist movement and politicized trade unionism) despite military dictatorship and Islamist-inspired censorship. Hanif’s narration is more nation-state oriented than for instance Mohsin Hamid’s, who still insists on bringing the colonial phantoms out from the closet.

If at some stages the military jargon bored me, the reading experience was saved by weird, nostalgic details that most people grown in the 1980s can identify: Top Gun specs, Bruce Lee posters, George Michael lip-sync and rows of government-owned white Toyota Corollas, taking unruly soldiers to underground prisons.

Like Lahore Fort, which during Zia rule still served as a torture chamber; now it has been cleared for tourists. Here the protagonist Under Officer Ali Shigri’s arrival to the historical setting:

“In the historic city of Lahore, the Fort is a very historic place. It was built by the same guy who built the Taj Mahal, the Mughal king Shahjahan. He was thrown into prison by his own son, a kind of forced premature retirement. I have never been to the Fort but I have seen it in a shampoo ad.”

“Do I look like the kind of person who needs a lesson in history at midnight?”

(p. 75)

“I have seen it in a shampoo ad.” Only a Pakistani standup comedian could say so. The Under Officer’s lectures to himself in the prison cells and in transit from one prison to another are hilarious, considering that they also seriously serve as a testament of a torturous era.

Mukiloitu sukupuoli

Kun harjoittaa sukupuolen kriittistä dekonstruktiota työkseen, tulee eteen vaihe, jolloin mikään sillä saralla ei enää hetkauta. Viime aikoina, kun minulta on kysytty naistutkimuksen opetuksistani, vastaan rutiinilla: teen sitä työkseni, mutta välillä on myös hyvä keskittyä muihin kysymyksiin. Joo, opetan feminismiä, mutta opetan myös kaikkea muuta. Olen kokenut väsymystä naistutkimukseen, erityisesti ammatilliseen gender-teoretisointiin. Pitkiin aikoihin en ole lukenut mitään, mikä olisi liikuttanut.

Mark Simpsonin (2003) "psykobiografia" Pyhä Morrissey (eng. Saint Morrissey) palautti uskoni siihen, mikä naistutkimuksessa ja sukupuolen representaatioiden kriittisessä tutkimuksessa on aina ollut nautinnollista ja haastavaa. Hän lähestyy pop-ikonin elämää henkilökohtaisesta näkökulmasta: "kuinka Morrissey pilasi elämäni ja tuhansien muiden kaltaisteni nuorten elämän". Simpsonilta jäi Morrisseytä kuuntelemalla yliopisto-opinnot kesken, mutta on onnistunut elättämään itseään menestyksellisesti muoti- ja rockjournalistina. Hänet tunnetaan mm. metroseksuaali-käsitteen lanseeramisesta 1990-luvulla kauan ennen kuin Poshista ja Becksistä tuli ikoninen pari. Simpsonilla on tapana kommentoida ilkeästi sellaisten julkkisten elämää, joita ei ole koskaan tavannut. Tämä kirja on hänen tuotannossaan kirkas poikkeus.

Pyhä Morrissey on empaattinen lähiluenta, joka laajenee Mozin henkilökohtaisten omituisuuksien listaamisesta kohti kokonaisvaltaista pohjoisenglantilaisten työväenluokkaisten mieheyksien ja naiseuksien analyysia. Rodun, etnisyyden, sukupuolen ja luokka-aseman yhteenkietoumat tulevat tässä tekstissä lihaksi ilman väkisin väännettyä intersektionaalisuus-puhetta. Moz on irlantilaisen kirjastonhoitajan poika Manchesterin pahamaineisimmasta työväenluokkaisesta lähiöstä. Koulut jäivät häneltä kesken ja hän sivisti itseään elämällä työttömyyskorvauksilla ja eristämällä itsensä council housen ahtaaseen asuntoon siihen asti, kun Johnny Marr tuli hakemaan hänet bänditreeneihin miltei väkisin.

Minua kiinnostaa tässä kirjassa se tapa, jolla Simpson kertoo Morrisseyn elämän valinnoista: miksi Morrissey alkoi "mukiloida sukupuolta" ja sitä kautta löysi oman tapansa tehdä taidetta? Mitä tarkoittaa kasvaa työväenluokkaisessa ympäristössä ja valikoiden poimia siitä elementtejä, jotka antavat voimaa ja inspiroivat myös muita? Hyvin samalla tavalla kuin viimeaikaiset monikulttuurisuuden tutkijat myös Simpson pohtii yhteisöjen rajoja ja yhteisöstä poistumisen problematiikkaa. Kuinka lähteminen on mahdollista ilman, että minuus kolhiintuu tunnistamattomaksi? Mikä sai Morrisseyn kieltäytymään valtavirtaisista maskuliinisuuksista, sekä heteroseksuaalisista että homoseksuaalisista varianteista? Mikä mahdollisti totaalisen kapinan kaikkea sukupuolta ja sukupuolisuutta vastaan? Ja voidaan myös kysyä laajemmasta perspektiivistä: mitä tämä teksti kertoo 70-luvun Britanniasta ennen Maggie Thatcherin aikaansaamaa poliittista muutosta? Miksi uusliberaali Britannia ei enää tuota Morrisseyn kaltaisia itseoppineita neroja? Onko tällainen radikaali itseoppineisuus enää mahdollista siellä tai täällä?

Simpsonin mukaan Morrissey harjoitti 80-luvun alussa "eroottista terrorismia" kieltäytyessään sukupuolen totutuista kuvastoista, tai pyrkiessään keksimään sukupuolen uudelleen. Moz tunnettiin 80-luvulla selibaatin puolestapuhujana, melkein aseksuaalisena hahmona, jolla ei tuntunut olevan yksityiselämää. Simpson lukee Mozin haastattelusitaatteja ja laululyriikoita tästä kriittisesta sukupuolen dekonstruktio-näkökulmasta ja tarjoaa musiikkiin alaviitteitä, joita Britanniassa kasvamaton ei välttämättä itse osaa etsiä.

Erityisen onnistunutta kirjassa on pohjoisenglantilaisten matriarkaattien, naisikonien ja feminismien ruodinta. Tämä kirja kertoo Morrisseyn elämän tärkeistä naisista aivan melkein enemmän kuin Morrisseysta itsestään. Se on myös kertomus brittiläisistä feminismeistä ja naistutkimuksesta. Se kertoo siitä, kuinka naistutkimusta on harjoitettu Britanniassa ennen kaikkea yliopistojen ulkopuolella. Ja feminismin ja taiteiden salaliitoista...

Itse olen löytänyt The Smithsit ja Morrisseyn kunnolla vasta viime vuosina. Muistan, kuinka The Smithsin ympärillä kohkattiin 80-luvun puolivälissä Rockradiossa, silloin kuuntelin biisejä toisella korvalla delegoiden ne "tekotaiteellista ja liian älyllistä"-kategoriaan. Monet ihmiset ovat tunkeneet minulle The Smithsin best of-kokoelmia, olen kuljettanut niitä mukanani maasta ja elämäntilanteesta toiseen, mutten voi sanoa, että tuo musiikki olisi ollut keskeistä nuoruuteni mielenmaisemaa. Myöhäisherännäisenä olen alkanut fanittaa The Smithsiä ja Mozia vasta 2000-luvun puolessavälissä. Olen vasta hitaasti ymmärtämässä The Smithsiä, Mozin soolotuotantoon tutustuminen tulee viemään minulta useita vuosia, ennen kuin hiffaan. Ihanaa Morrisseyn lyriikoissa onkin se, etteivät ne painosta ymmärtämään yhtään mitään. Sellaisia tekstejä kutsun runoudeksi. "The rain falls hard on a humdrum town"...

Käyttäisin tätä tekstiä suomalaisessa kontekstissa esim. lukiessani Timo Soinin haastatteluja. Simpsonin tavassa kirjoittaa Morrisseysta ja pohjoisenglantilaisuudesta on potentiaalia käännöksiin muissa kulttuurisissa konteksteissa, kuten itätamperelaisessa redneck-lähiössä perjantai-iltana Valintatalon sulkeutumisen aikaan. Kysyn ohi kulkiessani jatkuvasti: mitä vaihtoehtoja maahan räkimiselle on? Onko olemassa muuta taivasta kuin moponrasva ja pussikalja?

Keräilen pyhimyksistä kertovia kirjoja. Tämä on yksi suuria aarteitani. Mutta ennen kaikkea, jos saisin suunnitella naistutkimuksen peruskurssia lähitulevaisuudessa, valitsisin Mark Simpsonin Pyhä Morrissey-teoksen johdantotekstiksi ehkä Beverley Skeggsin antaman teoreettisen pohjan kanssa. Tällä pääsisi pitkälle, paikkoihin, joiden nimiä ei vielä ole painettu valmiisiin kyltteihin.

Viimeaikaiset Bollyt

*Black and White (Subhash Ghai, 2008). Hankin tämän filmin, koska siinä on yhdessä pääosassa kukas muu kuin Anil Kapoor. Anil esittää hindutaustaista urdunkielen professoria, joka toimii paikallisyhteisössään Chandhi Chowkissa Delhissä uskontojen välisten ristiriitojen ratkaisijana, myös hänen vaimonsa (Shefali Chaaya) on tulisieluinen aktivisti. He saavat haasteekseen etsiä paikkaa nuorelle muslimimiehelle, jonka vanhemmat ovat kuolleet äärihindujen suorittamassa iskussa Gujaratissa. Elokuvan asetelma on ajankohtainen, poliittinen, äärimmäisen tärkeä nyky-Intiassa, mutta toteutus ontuu. Yksittäiset näyttelijäsuoritukset hienoja, juoni liian simppeli, liikaa itsestäänselvyyksiä, kaiken pystyy arvaamaan alkuasetelmasta. ***

*Yaariyan in Punjabi (Deepak Grewal, 2008). Punjabilainen filmi, kuvattu kokonaisuudessaan Vancouverissa Kanadassa. Viihteellinen toimintakomedia, jota voi katsoa myös camp-hengessä. Elokuvassa on dokumentaarinen kertoja, joka kuvailee punjabilaisten kohtaloja maailmalla. Ekstrana tässä leffassa kenialainen henkilöhahmo, joka puhuu punjabia. Bollywood-kliseillä leikitään ja vedetään kaikki överiksi. Vasta laivasta nousseet miehet perustavat samosayrityksen. Nauroin ääneen läpi leffan, joten kaikessa kökköydessään kokemus oli nautinnollinen. ***

*Kaal. Tähän en vielä ryhtynyt, koska vaikutti niin huonolta jo alkuteksteistä lähtien. Paljasta pintaa ja extreme-seikkailuja, jotain tiikerinmetsästystä kai. Shahrukh Khan on ollut tuottamassa leffaa. Luulen, että Shahrukhin kannattaisi pysyä vain rooleissaan.

*Yatra, Gautam Ghosen vuonna 2007 ohjaama draama kirjailijasta, joka elää menneisyydessään ja katoaa sukulaisiltaan, kun yksi romaaneista alkaa kirjoittaa itseään uudelleen veressä ja lihassa. Tapahtuu Kolkatan ja Delhin välimaastossa, pyrkii erilaiseen kerrontaan kuin perinteinen Bollywood, tekotaiteellisuuden elementtejä, mutta myös hyviä kohtia. Näyttelijät aitoja, ei melodraamaa eikä yltiöromanttisuutta. Saanut huonot arviot Intiassa, antaisin tälle silti toisen mahdollisuuden. ***

*Anand (Hrishikesh Mukherjee, 1971). Toistaiseksi paras intialainen elokuva, jonka olen hankkinut itselleni. Kertomus moderniteetista lähes 40 vuoden takaa, lääketieteen ja eri uskontojen yhteispelistä ja kuolemasta. Naiset ovat olleet todella kauniita ennen rasvaimuja ja kauneusleikkauksia, jotenkin tuntuu, että näyttelijät laittoivat noihin aikoihin itsensä kokonaan peliin. Tässä leffassa ei ole yhtään kohtausta liikaa, kaikki on viimeisen päälle harkittua. Värimaailma huikea. Valoisa, valoisa maailma. Voi katsoa 100 kertaa kyllästymättä. *****

*Kantatar (Elämä piikkilankaa, Kino Kauko, tuli Teemalla eilen 16.2.2009). Huikea elämys, vaikka kanavalta oli kadonnut tekstitykset, seurasin siis leffaa bengaliksi. Naulauduin tuoliin kahdeksi tunniksi liikkumatta minnekään. Ohjaaja Bappaditya Bandopadhayay. Elokuva käsittelee rajankäyntiä Intian ja Bangladeshin rajalla ja ihmisten tekaistuja identiteettejä, erityisesti naisten tarvetta suojelukseen. Mutta tämä on myös ekologinen runo, feministinen ja pasifistinen pamfletti. Aivan eri kaliiberia kuin Veer-Zaara, Bollywood-leffa, joka tapahtuu Intian ja Pakistanin rajalla (joka sekin on hyvä, mutta totutulla tavalla). Ohjaaja onnistuu tekemään tämän vähäeleisesti, jättämättä alleviivaavaa dogmaattista vaikutelmaa. Hiljaisuuksien ja hitauden ylistys. Huikea musiikki, suufilaisia vaikutteita.